Olen persoonaltani ollut aina kovin huolestuvainen ja reagoin herkästi ilmapiirimuutoksiin. Viimeiset neljä vuotta ovatkin olleet oikeita sisäisen rauhan oppivuosia.  Vaikka kuvailen itseäni usein sopeutuvaiseksi ja rauhalliseksi, en sitä todellisuudessa ole. Olen jännittynyt, stressiherkkä, helposti manipuloitavissa hermostumaan. Ja nämä olotilat eivät tee minulle yhtään hyvää. Joku sanoo, että pieni stressi vain laittaa tekemään kovemmin töitä, niin minutkin -mutta hermostuneesti, ahdistuneesti ja mitä siitä seuraa? Paha mieli, usein itselleni, mutta myös muille -ja huonoa jälkeä!

Saan tehdä kovasti töitä, etten kiehu yli. Hengitän rauhallisesti ja totean mielessäni, ettei kaikki paha ole minusta -itseasiassa haluan kaikille hyvää. On asioita joille en mahda mitään, ne vain tapahtuvat -en ole niitä ansainnut -mutta eivät ole muutkaan. Tämmöisellä itsepuhelulla ja hengittämiseen keskittymällä saan itseni joskus rauhoittumaan, joskus en. Myös kirjoittaminen rauhoittaa.

Kävin aamulla tekemässä tunnin töitä ja tulin kotiin. Illalla menen uudestaan seitsemäksi  tai seitsemäksi ja puoleksi tunniksi. Tämmöistä elämä on. Lämmitän tässä välillä taloa, tilasin vaatteita, pesen pyykkiä, astioita. Elän. Usein negatiiviset tunteet liittyvät juuri aikaan ja sen käyttöön. Olen vihainen miehelleni, koska koen että hän on paljon poissa luotani esimerkiksi viikonloppuisin -olen ärsyyntynyt lasteni jatkuvaan pelaamiseen, koska koen yhteisen ajan vähenevän, olen vihainen työnantajalle, koska sijaisia on vähän ja se olen aina minä, joka joustaa -kaikki on minun ajastani pois. Kun rauhoitan mieleni ja laitan vihan syrjään, koen että elän joka sekunnin, olin sitten mieheni vieressä, lasteni kanssa tai töissä. Jatkuvan stressaamisen ja nalkuttamisen sijasta mieleni on tyyni ja minulla on enemmän aikaa ja voimia kaikelle ja kaikille. Myös itselleni. Näin ollen vanhenen arvokkaasti ja olen ulkoisestikin paremman näköinen tasapainoisena ja hymyilevänä kuin huutavana noita-akkana.

Talvirauhaa!